- Vaikka hytisin, käänsin kasvoni kohti taivasta. Hiutaleet putoilivat hiljaa päälleni jättäen jälkeensä vesipisaroita. Nappasin pari kielelleni, tungin kädet farkkujeni taskuihin ja lähdin kävelemään kohti puiston reunaa. Katulampun alla, puiston penkillä nukkui mies. Hän oli käärinyt sanomalehden ympärilleen. Kumarruin lähemmäs ryppyisiä kasvoja, jotka katulampun kellertävä valo valaisi. Varjoni lankesi miehen päälle ja hänen silmänsä rävähtivät auki. Hän tarttui kovakouraisesti paitaani rinnan kohdalta. Säikähdin ja irtauduin otteesta kavahtamalla taaksepäin."Mitä tuollainen nuori pojannulikka täällä ahdistelee?" Miehen ääni oli hyvin matala, ehkä hieman käheäkin. Avasin suuni ja änkytin, ettei ollut tarkoitus olla töykeä ja että olin vain ohikulkumatkalla."Häivy sitten", mies sylkäisi maahan, "minulla on tarpeeksi kurja elämä ilman kiusaavia lapsiakin."Katsoin miestä surullisesti. En voinut sille mitään, mutta minun kävi sääliksi häntä. Työnsin käteni syvemmälle taskuihini, ja sormeni osuivat kylmään avainrenkaaseen. Tiesin, etten tulisi käyttämään siinä olevaa avainta enää; en koskaan palaisi kotiin."Mene kotiin, poika", mies murahti.Vedin avaimen pois taskusta ja nakkasin sen penkin vieressä olevaan roskikseen."Olen yhtä koditon kuin sinäkin", sanoin varmalla äänellä. Mies mutisi jotain todella hiljaa ja epäselvästi, joten erotin vain sanat omapa on valintasi. Mies vilkaisi minuun nopeasti välinpitämätön ilme kasvoillaan, kellahti takaisin makuulle ja pisti silmät kiinni. Tuijotin häntä hetken myötätuntoisena, kunnes taskussa oleva käteni osui viiden euron seteliin. Tiesin läheisen kaupan olevan vielä auki, ja lähdin mitään sanomatta lampsimaan sitä kohti.Tuhlasin viimeiset rahani kinkkujuustokolmioleipään ja kahteen kuumaan kahviin. Minusta oli tuntunut pahalta jättää mies nukkumaan yksin hyiseen säähän. Olin nähnyt kodittomia ennenkin, jutellut heidän kanssaan ja vain mistään välittämättä jatkanut matkaa. Tässä miehessä oli jotain kuitenkin erilaista, minkä takia en pystynyt jättämään häntä oman onnensa nojaan. Kävelin takaisin puiston laitaan, missä mies yritti epätoivoisesti nukkua."Toin sinulle syötävää", sanoin miehelle, "ja kahvin."Mies kurkisti nopeasti luomiensa alta ja nousi takaisin istumaan. Ojensin hänelle pahvista kahvimukia. Mies tokaisi: "Jos tuo on myrkytetty, voit olla varma, että ehdin tehdä loppuelämästäsi helvettiä ennen kuin kuolen." Hän kuitenkin nappasi mukin kädestäni ennen kuin ehdin edes avata suutani ja hörppi kahvia suurin kulauksin. Ojensin hänelle toisen kolmioleipäpalan, ja hän ahmi sen yhtä nopeasti kuin oli juonut kahvinkin."Tuo teki terää", mies pyyhki suunsa hihaansa. Hän meni taas makuuasentoon ja kääri itsensä sanomalehteen. Huomasin, että minuakin väsytti. Etsin katseellani toista penkkiä ja näin sellaisen muutaman kymmenen metrin päässä. Laahustin sen luokse ja kävin makuulle. Penkki oli lumesta kostea. Vedin hupun päähäni, kädet tiukasti hihoihin ja yritin nukkua.Heräsin kylmyyteen aivan liian aikaisin. Siltä se ainakin tuntui, vaikkei minulla ollut hajuakaan kellosta. Noustuani penkiltä käännyin automaattisesti katsomaan, oliko mies jo herännyt. Penkki oli tyhjä. Kiiruhdin sen viereen ja tähystelin ympärilleni. Yhtäkkiä tunsin jonkun riuhtovan minua oikeasta käsivarrestani kohti vieressä olevaa rautatieasemaa. Käänsin pääni riuhtojan suuntaan ja näin eilen tavanneeni miehen, joka murahti: "Aikainen lintu nappaa madon."Mies päästi irti ja kävelin nätisti hänen vierellään. Saavuimme rautatieaseman päärakennukseen, kuljimme sen läpi toisella puolella olevalle aukiolle. Mies pujahteli ihmisten välistä kuin kettu kanan perässä ja löysi lopulta suojatien vierestä liikennevalotolpan. Hän istahti sitä vasten ja taputti maata kehottaen minua istumaan hänen viereensä."Päivittäinen kerjäyspaikkani", mies kertoi ja kaivoi taskustaan eilisen kahvimukin.Tuntui kuin olisimme istuneet siinä ikuisuuden. Harva loi meihin katsetta, useimmat kiristivät askeleitaan päästäkseen vain nopeasti ohi. Kaikilla tuntui olevan kiire. Miten ihmiset jaksoivat juosta tuolla tavalla paikasta toiseen? Luulisi, että he pysähtyisivät edes joskus miettimään, mitä oikeasti haluaisivat elämältä…Ajatukseni katkesi. Käännyin katsomaan miestä, joka tuijotti intensiivisesti tyhjyyteen. Hänestä näki, että hän oli kerjännyt ennenkin. Väsyneet silmät olivat jo lakanneet toivomasta että rahaa tulisi edes kerran riittävästi saati sitten elämän parantumista. Ei sellaista tapahdu, edes elokuvissa.Hieman minua nuorempi poika, jolla oli sininen lippalakki ja violetit farkut, tunki toisella kädellä suklaapatukkaa suuhunsa, ja toisessa kädessä hänellä oli limupullo. Syötyään patukan hän yritti avata pulloa. Nyrkissä hänellä oli piilossa viidenkymmenen sentin kolikko ja kun hän väänsi korkkia irti ja pullo aukesi liian nopeasti, kolikko lensi suoraan minua kohti ja osui silmääni.Tunsin kirvelyä ja kyynelten valuvan. Yritin terveellä silmällä nähdä, mihin raha oli lentänyt. Poikaa ei näkynyt missään. Yhtäkkiä viereeni tupsahti pieni tyttö, jonka vaaleat hiukset oli laitettu kahdelle saparolle, jotka heiluivat kuin pölyhuiskat. Tyttö nappasi viisikymmensenttisen maasta ja juoksi pois huutaen: ”Äiti katso, löysin kultakolikon!”Tuhahdin ja katsoin taas miestä. Hänen ilmeensä ei ollut värähtänytkään tai asento muuttunut. Minusta tuntui, ettei hän ollut huomannut suklaapatukkapoikaa, kolikkoa tai edes pikkutyttöä, joka oli juossut suoraan hänen nenänsä eteen. Kysyin mieheltä, kauan aikoisimme istua tässä vielä. Hän ei vastannut. Hermostuin ja nousin ylös. Jäseneni olivat kankeat. Potkaisin miehen kahvimukin kumoon ja tiuskaisin: ”Emme saavuta tällä tavalla mitään, tahdon ruokaa!”Mies ei edes vilkaissut minuun, pelkästään murahti. ”Istu. Se on ainoa tapa.”Istuin nakellen niskojani. Työnsin kädet puuskaan. Eihän se miehen vika ollut, että olin nälissäni. Mielessäni käväisi nopeasti ajatus kotiin palaamisesta. Hakisin nopeasti ruokaa ja lähtisin taas. Ei, torjuin ajatuksen pikaisesti. Kotiin en palaisi, en, vaikka lähtisi henki.Pimeä saapui hitaammin kuin olisin voinut koskaan kuvitella. Lopulta se kuitenkin piiritti meidät. Säikähdin, kun mies alkoi puhua, hän oli ollut liian kauan hiljaa.”Huono tuuri tänään”, hän mutisi ja nousi seisomaan jättäen kahvikupin maahan. Ennen kuin ehdin reagoida mitenkään, hän jo viiletti takaisin kohti puistoa.
